Kansallisteatterin Tainaron

Tainaronin minä, näyttämöllä Kati Outisen esittämä hahmo, kirjoittaa kirjeitä tuntemattomaksi jäävälle ystävälle, joka ei vastaa. Hän kuvailee kokemaansa ja sukeltaa vähitellen outoon näkymään oppaanaan Aino Vennan Jäärä. Maailma muodonmuutoksineen ja outoine asukkaineen on samalla tuttu ja vieras. Taustalla värisee uhka, joka konkretisoituu Tainaronin huvipuiston takana kohoavalla kukkulalla. Loimottava tuli ei olekaan yhteisöä kokoava leirinuotio, vaan aivan jotain muuta.
Kaksi kriitikkoa, Aune Waronen (AW) ja Aarni Rantamäki (AR), katsoi esityksen Kansallisteatterissa 15.9.2018.

AW: Leena Krohnin Tainaron on ollut aina tärkeä kirja minulle. Sydän läikähti ilosta, kun kesän lopulla huomasin Kansallisteatterin tehneen 1980-luvulla merkillisen maailman päähäni synnyttäneestä kirjeromaanista näyttämöversion. Näytelmän trailerissa Aino Venna lauloi äänillä, jollaisia olisi voinut kaikua minunkin Tainaronissani. Kati Outinen tarkasteli videolla maailmaa linssiensä läpi kuin ihmisten ja hyönteisten maailman välitilaan takertunut otus.

Kirjan vieminen näyttämölle ei ole helppoa, eikä varsinkaan, kun jo Krohnin lumoava kieli luo kirjassa niin vahvan aistivoimaisen tilan. Dramaturgit Iida Hämeen-Anttila ja ohjaaja Essi Rossi ovat valinneet hellävaroen mukaan muutamia kirjeitä, jotka vievät tarinaa eteenpäin. Tekijöiden käsissä kokonaisuudesta muodostuu dystopia, jolla on sanottavaa tämän ajan ihmiselle.

Kirja ilmestyi, kun olin vain vähän vanhempi kuin sinä olet nyt. Innoissani halusin, että katsomme näyttämöversion yhdessä. Miten se avautui sinulle?

AR: En ollut lukenut kirjaa, joten istuin katsomoon autuaan tietämättömänä matkasta, jolle olin lähdössä. Ensimmäisenä näin lavasteet ja jännittävän maailman, jonka ne maalasivat, kuin fosforista valoa pimeässä luolassa. Tainaronin kaupungin kuvaus, sekä sanallisena että lavastuksen kautta oli todella huikea, värikäs ja fantastinen.

Tainaronin dramatisointi oli kuitenkin pettymys. Päähenkilö luki kirjeromaania ääneen sen sijaan, että tarinaa olisi kuljetettu eteenpäin näyttelijöillä ja dialogilla. Teatterista lähtiessä oli pakko kysyä, mitä sellaista näyttämösovituksen oli tarkoitus antaa, mitä katsoja ei saisi vain kirjaa lukemalla?

AW: Minulle Kati Outisen karisma toi oman lumonsa teokseen. Luenta sähköisti kirjeiden sisällön siten, että viesti välittyi vahvasti, vaikka mukana oli 28:sta kirjeestä vain muutamia. Mutta silti vasta Aino Vennan Jäärä toi lauluineen ja keijumaisine olemuksineen näyttämölle uuden tason, jota kirjassa ei ole. Hän edusti myös leikkisää huumoria, joka tosin Krohnilla on viiltävän tarkkaa, toisinaan mustaa ja yllättävää. Outinen oli uskottava tutkija havaintojaan raportoivana retkeilijänä tuossa fosforinhohteisessa kuumaisemassa. Venna lehahteli lauluineen paikalle ja varoitteli eri kielillä kukkien petollisuudesta.

Kuten sanot, toteutus näyttämöllä oli kirjallinen. Sinne tänne näyttämöllä hyrräävät valohäntäiset ötökät olivat näyttämön aktiivisin ‘tapahtuma’. Kesti hetken irtaantua huomiosta, että minun päänsisäinen Tainaronini on moniulotteisempi, värikkäämpi ja mielettömämpi. Jopa vähän järkytyin, kun hahmoista läsnä oli vain Jäärä. Missä olivat neiti Pumilio, ruhtinas, Matkija, Kuningatarkimalainen, välkkyjät tai ne, joista ei tiedä, missä asunto alkaa ja mihin asukas päättyy? Mutta tämä ei ollut minun Tainaronini.

AR: En tiedä. Sittenkin, elävä lähdeteoksen luenta kuuluu äänikirjaan, ei teatteriin. Kun kaikki näytelmän sisältö oli kirjeissä, näyttelijöiden läsnäolo näyttämöllä himmeni väkisin. Ei minulla ole mitään syytä katsoa hahmoja, jos heidän tekemisensä eivät liity millään tavalla näytelmän tapahtumiin. Suurimman osan ajasta näyttämöllä mielenkiintoisinta katsottavaa olivatkin juuri nuo valaistut hyönteisrobotit ja niiden seikkailut Jäärän pitkien pukujen laahuksissa. Mielenkiinto näyttämöä kohtaan heräsi vasta aivan näytelmän lopussa, kun päähenkilön fyysistä ja henkistä metamorfoosia aletaan kuvata rooliasujen vaihtelun kautta.  

Jäin todella kaipaamaan edes paria kohtausta, joissa päähenkilö ja Jäärä olisivat puhuneet toisilleen, tai edes kunnolla huomioineet toistensa läsnäolon. En halunnut kuulla Tainaronista ja sen asukkaista, halusin nähdä ne.

AW: Totta, itse asiassa Tainaronista on tehty kuunnelma, jossa kirjemuoto toimii ehkä siksi, että ääniteos on enemmän sukua kirjallisuudelle kuin teatterille. Siinä naksutuksista, suhinoista, kuiskauksista ja kaiuista muotoutuva äänimaailma synnyttää kirjeiden kanssa lumoavan, selittämättömän päänsisäisen maailman. Ja Tainaronia ei voi selittää, sen tiesin kyllä kirjan perusteella.

Pienimuotoinen lavastus sekä ja valoilla, äänillä ja videoprojisoinneilla aikaansaatu maailma oli minulle viehättävän keveä. Ohjaaja Essi Rossin visio syventää ajan teemoja, esimerkiksi ilmastonmuutoksen läsnäoloa. Saitko kiinni Tainaronin ajankohtaisuudesta, ekokatastrofin tai maailman tuhoutumisen uhasta?

AR: Valaistus ja äänimaailma olivat todella näytelmän suuria onnistumisia. Lyhdyt, taustavalot ja lavalla liikkuvat hyönteiset tekivät Tainaronista unenomaisen ulottuvuuden. Kirjeiden välissä esitetyt videot olivat myös tunnelmallisia, mutta oudon erilaisella tavalla. Päähenkilö seisomassa kaupunkiympäristöissä hiljaa ja liikkumatta näytti painajaismaiselta, mutta ehkä sitä sen olikin tarkoitus olla: päähenkilön teltassaan näkemiä unia elämästä, johon hän ei enää tuntenut kuuluvansa.

Ehkä yllättäen en muista niinkään kiinnittäneeni huomiota Tainaronin ekokritiikkiin, kuin sen vaikutukseen päähenkilöön ja tekstin käsittelemään muutoksen filosofiaan.

AW: Teatteriesitys on hetken taidetta, josta jää toki aina jälki. Minulle esitys varmaan avautui silti lukukokemuksen vuoksi eri intensiteetillä. Hyvä kuulla sinun näkökulmasi, koska lähdit katsomoon ilman ennakkokäsityksiä. Muistan vahvan näyttämökuvan, Jäärän ja tutkimusmatkailijan hahmot sekä hiljalleen etenevän muodonmuutoksen. Olisi silti joskus mielenkiintoista kuulla, mitä ajattelet kirjasta. Se on fantasia, joka minulle muistuttaa kummasti lapsuuteni Helsinkiä maailmanpyörineen, puistoineen ja katuineen, joiden pintaa peittää kivistä tehty kuviointi. Kirjahan elää ja siihen voi palata.

Elämä ei Tainaronissa mene aina odotetusti, eikä mene todellisuuskaan. Tämä kritiikki piti kirjoittaa jo kauan sitten. Nyt katson näyttämön Tainaronia etäältä, vähän kuin kirjeiden kirjoittaja katsoo hiljalleen hiipuvan Tainaronin maailmanpyörää.

Kansallisteatteri: Tainaron. Ohjaus Essi Rossi. Dramatisointi Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi Leena Krohnin teoksesta. Esitysdramaturgia Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila. Lavastus ja valosuunnittelu Milla Martikainen, videot Milla Martikainen ja Aino Venna, pukusuunnittelu Auli Turtiainen. Musiikki Aino Venna. Äänisuunnittelu Pauli Riikonen, naamioinnin suunnittelu Krista Karppinen. Robottien suunnittelu Iiro Tujula. Esiintyjät Kati Outinen ja Aino Venna. Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 29.8.2018.