Tampereen Työväen Teatterin Billy Elliot

Kun yhden polven unelmat hautautuvat hiilikuoppaan, toiset nousevat tähtiin. Vuoden 2000 elokuvaan perustuva Billy Elliot on tarina Britannian kaivoskaupungin pojasta, joka uneksii toisenlaisesta elämästä.

Kun kaivostyöläiset vuonna 1984 alkavat lakkoon Margaret Thatcherin hallitusta vastaan, Billy Elliot vaihtaa nyrkkeilyhanskat balettitossuihin. Ahtaan maskuliinisuuden maailmassa valumuottia vastustava Billy kokee paljon vihaa intohimonsa vuoksi, mutta jatkaa tanssimista ja yrittää vakuuttaa työtaistelun stressaamat isänsä ja veljensä unelmastaan kouluttautua ammattilaiseksi Lontoossa.  

Yhteiskunnassa on tänäkin vuonna keskusteltu paljon miehen mallista yhteiskunnassa: Siitä, kuinka “oikeanlainen” miehuus kuristetaan pieniin raameihin, ja kaikki siitä poikkeava on emaskuloivaa, miehuuden menettämiseen johtavaa. Billy Elliot on kertomus noiden mallien haastamisesta, ja yhä ajankohtainen: Kun googleen kirjoittaa “miehet baletti”, ensimmäisten osumien joukossa on Suomi24-keskustelupalstalle vuonna 2010 kirjoitettu keskustelu, joka alkaa näin:

“Mielestäni baletti on enemmän naisille kuuluva tanssin muoto. Mies joka on balettitanssija, ei voi olla muu kuin pesunkestävä homo. Suorastaan neitimäistä, kun näkee miehen hyppelevän hepenissä parketilla. En ikinä suostuisi rahoittamaan omien poikieni balettitanssia. Saisin hävetä heitä lopun elämääni.

Toivottavasti pysyvät miehisemmissä harrastuksissa”.

Kuulostaako tutulta? Billy Elliotin jälkeen pitäisi.

Kaksi kriitikkoa ihasteli Billyn lentoa tanssilattian yllä 28.11.2018 Tampereen Työväen Teatterissa.

AR: Esitys oli voimakas kokemus, varmasti meille molemmille-- mutta kuinka eri syistä? Sinä olet kasvattanut kolme poikaa, joista ainakin nuorin on paitsi lakannut kynsiään ja meikannut silmiään, myös, luoja paratkoon, ryhtynyt kirjoittamaan teatterikritiikkiä. Millaisena sinä näet Billy Elliotin maailman?

AW: Näin Billyn maailmassa sen kaiken syrjinnän ja ennakkoluulot, joita olen kohdannut ja joilta olen toivoakseni yrittänyt teitä puolustaa. Samalla se oli upeine nuorine näyttelijöineen riemastuttava todistus taiteen voimasta ja sitä onnesta, mikä ihmistä kohtaa, kun hän saa olla oma itsensä eikä tule puserretuksi sen valumuotin läpi, oli se muotti sitten tehty naiselle, miehelle, muunsukupuoliselle tai ylipäänsä ihmiselle. Näin siinä itseni arpihuulisena nuorena naisena, joka löysi voimansa pimiössä kehittäessään mustavalkoisia valokuvia, ja näin siellä teidät kaikki kolme ihanan erilaista persoonaa etsimässä tietänne. Näin myös kaivoskaupungin maailmassa tutun pikkukaupungin yläkoulun rehtorin, jonka mielestä viulua voi kyllä soittaa, mutta sitä ei kannata tuoda näytille kouluun “ettei tule turhaa kiusaamista”.

Ja kyllä, minua itketti Billyn keskustelu kuolleen äidin kanssa, ymmärrys siitä miten paljon ihmistä elämässä kantaa se, että joku uskoo häneen. Löysitkö sinä Billystä itsesi?

AR: Siinä voimaannuttavassa kokemuksessa, jonka rakas harrastus voi antaa, tuskassa kun ihmiset ympärillä eivät jaa intoasi tai edes hyväksy sitä, ja lopulta tuen osoitusten tuottamassa rakkaudessa-- kyllä löysin. Billyn hahmossa on jotain yleismaailmallista, johon katsoja voi samaistua taustasta tai aikakaudesta riippumatta. Tasapainoilu perheen, yhteisön odotusten ja omien unelmien välillä on ristiriita, jonka varmaan jokainen joutuu ratkaisemaan jossain vaiheessa nuoruuttaan.

AW: On aina yhtä yhtä lohdullista tajuta, että pinnan alla me ihmiset kamppailemme ihan samanlaisten ongelmien kanssa. Billy Elliotin menestys  – 12 miljoonaa katsojaa ja useita palkintoja vuoden 2005 jälkeen eri puolilla maailmaa – osoittaa sen koskettavasti. Näyttämökuva avautuu kaivoskaupungin yhteiskunnalliseen kriisiin ja zoomautuu nopeasti varhaisteinien maailmaan, jossa nyrkkeillään sadistisen miesopettajan (Jari Leppänen) komennuksessa. Kun Billy eksyy balettiharjoituksiin, nopeasti syntyy yksi esityksen keskeisistä ihmiskontakteista. Tanssinopettaja Wilkinson (Petra Karjalainen) on alkuun karkea, mutta oivaltava pedagogi, joka näkee nopeasti pojan lahjakkuuden. Karjalainen ja näkemämme Billyn esittäjä, Osku Perkiö, saavat hienosti balettisalilla näkymään Billyn kehittymisen ja heräämisen.  Tyllihameisten tyttöjen keveyden ja kaivoskaupungin hiileen tuhriutuneiden miesten maailmojen välille syntyy kiinnostava jännite. Siinä leijuu kuin näkymätön nuora, jolla Billy tanssii.

AR: Billyn tanssitunteja ja kaivostyöläisten yhteenottoja mellakkapoliisien kanssa rinnastavat kohtaukset olivat tosiaan ensimmäisen näytöksen hienoimpia hetkiä, vaikka muuten näytelmä sai väliaikaan asti minut lähinnä vihaiseksi. Taukoamaton toiminta, jatkuva huutaminen ja lähinnä farssimainen spektaakkelimaisuus söivät tarinasta ja hahmoista kaiken emotionaalisen tehon. Ensimmäiset nyrkkeily- ja tanssikohtaukset oli dramaturgisesti rakennettu selkeästi humoristiksi ja yleisöltä nauruja kalasteleviksi, vaikkei lasten haukkumisessa ja henkisessä pahoinpitelemisessä ole yhtään mitään hauskaa. Laulukohtaukset yllä mainittua lukuun ottamatta olivat lähinnä komeaa kuoro- tai showlaulua, jotka eivät tuntuneet nivoutuvan esitykseen oikein millään tavalla. Lähdin väliajalle pettyneenä: ensimmäinen näytös oli hyvä show, mutta huonoa teatteria.

AW: Tiukka ja rehellinen arvio. Näin, että olit pettynyt. Minua hengästytti kyllä ensimmäisen puoliajan laukkaava rytmi, mutta olin vielä väliajan alkaessa Billyn ja kuolleen äidin kohtaamisen lumoissa. Minulla kyllä tunteet nousivat pintaan. Keskustelustamme sain etäisyyttä puhtaasti fiilispohjaiseen näkökulmaani ja hitusen irtosin siitä tunnevyörystä, johon musikaalit minut usein vievät. Se oli hyvä. Suhteeni musikaaleihin on hupaisan kaksijakoinen: varsinkin nuorempana menin katsomaan niitä vähän vastentahtoisesti, usein ajatuksella, että ‘oikeasti pidän taiteellisesta ja vakavasta, ajatuksia herättävästä teatterista’. Silti useimmiten herkistyn, musiikin ja koreografian imu vie mukaansa ja lopulta melkein tanssin. Pitäisi varmaan käydä katsomassa musikaaleja vieläkin useammin! Sitä paitsi Suomessa musiikkiteatterin taso on korkea.

Nautin silti läpi esityksen visuaalisesti upeasta toteutuksesta, jossa näkyi se valtava työ, joka kokonaisuuden eteen oli tehty. Taitavat nuoret näyttelijät, jotka olivat kotonaan rooleissaan, sulattivat sydämeni. Väliajan jälkeen rytmiin tuli silti helpottava muutos. Esitys nousi tanssinumeroineen ja koskettavine kohtauksineen oikeasti lentoon. Aivan huikea oli esimerkiksi Mr Brathwiten (Lauri Ketonen)  ja Billyn yhteinen tanssi, josta pystyi lukemaan monia merkityksiä. Jo parhaat päivänsä nähnyt tanssija ja vasta tanssiin rakastunut poika puhuvat kehoillaan yhteistä kieltä. Ja steppinumerot! Häiritsemään jäi vain isän mielen muuttuminen. Alkupuoliskolla isä ei siedä balettia, halveksii sitä muiden kaivosmiesten tapaan ja kieltää Billyä toteuttamasta haavettaan, mutta yhtäkkiä muuttaa mielensä ja alkaa tukea poikansa harrastusta. Isän kasvu ymmärtämään pojan rakkautta tanssiin jäi minusta pahasti pohjustamatta. Se oli iso käänne, kun koko kaivosyhteisö lähti mukaan.

AR: Isän kasvu hahmona olisi tosiaan tarvinnut enemmän aikaa, jota olisi ensimmäisessä näytöksessä hyvin saatu leikattua rehevistä huumori- ja kohelluskohtauksista. Muutkin hahmot tuntuvat väliajan jälkeen vierailta, kuten ensimmäisessä näytöksessä piittaamaton ja lapsille huutava tanssiopettajatar, josta tuleekin äkkiä empaattinen äitihahmo.

Itsenäisenä kokonaisuutena toinen näytös on kuitenkin uskomaton: dramaturgia joka ennen väliaikaa oli päin helvettiä, on nyt juuri kohdallaan. Hiljaisuudella luodaan tilaa painaville tunteille, joita ilmaistaan taitavalla näyttelemisellä huutamisen sijaan. Tylsät spektaakkelilaulut vaihtuvat kauniisiin ja ääriään latautuneisiin sooloesityksiin, jotka paljastavat hahmojen sielun. En usko koskaan ennen nähneeni näytelmää, jonka ensimmäinen näytös on yhtä huono kuin toinen on loistava. Turhautumiseni vaihtui liikutukseen ja itkin katsomossa lähes koko toisen puoliskon. Toinen näytös oli se Billy Elliot, jota minä tulin katsomaan.

AW: Nautinto kyllä! Lähtisin milloin vain katsomaan Billyä uudestaan, ja soisin, että sen saisivat nähdä myös mahdollisimman monet lapset ja nuoret.

Nostit toisaalta hyvin esiin sen, miten lapsia kyykyttävässä ja haukkuvassa nyrkkeily- tai balettiopettajassa ei ole mitään hauskaa. Vähän samaa keskustelua on käyty joulukuussa Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla, eli voiko näyttämöllä kalastella yleisön nauruja hahmolla tai tilanteella, joka tosielämässä perustuu kiusaamiseen tai pahoinpitelyyn. Kansallisbaletin Tuhkimossa toinen ilkeä sisarpuoli on kuvattu herkkuja himoitsevana pullukkana, jonka törmäyksille ja kohtelulle yleisö hekottelee. Toimittaja ja tietokirjailija Ani Kellomäki lähti pettyneenä ja vihaisena puoliajalta pois, koska ei halunnut osallistua yhteiseen kiusaamishetkeen. Katsomossa oli paljon lapsia.

Tekninen toteutus oli kaikkineen upea, valoja ja värejä oli käytetty säästämättä. Kaikki oli tehty isosti, vaikka melkein eniten pidin karuudesta, mikä oli säilytetty skenografiassa, esimerkiksi yksinkertaisessa liikuntasalissa, jossa nyrkkeilijät ja balettilaiset vaihtavat vuorojaan. Kontrasteja oli käytetty myös visuaalisuudessa: Billyn ankea koti vaihtuu huikeaksi väri-ilotteluksi, kun Billy sukeltaa ystävänsä kanssa pukujen kautta vaihtuviin rooleihin.

AR: Puitteet olivat kyllä tyylikkäät, mutta välillä tuntui, että vähemmän olisi ollut enemmän. Erityisesti juuri Michaelin tähtikohtaus, jonka mainitsit, oli poikien yhteisenä pukuhuoneleikkinä hauska ja paljon kertova, mutta paisui lopulta absurdeihin mittoihin välkkyvaloilla ja lähes kirjaimellisella sirkuksella. Mutta pääasiassa lavaa käytettiin hyvin ja liikuntasalin lisäksi pidin myös työtaistelun barrikadeista, raja-aidoista ja Billyn kodista, jotka olivat kaikki hyvin ovelasti toteutettuja ja hyvin näytelmän tunnelmaa välittäviä lavasteita.

Kaiken jälkeen Billy Elliot oli toisen näytöksen ansioilla upea kokemus. Uskomattomien tunteellisten loppulaulujen jälkeen vedetty hervoton tanssinumero on tällä kertaa paisuteltu show omalla paikallaan, näyttämässä koko näyttelijäkaartin voimin sitä tanssin voimaa, iloa ja vapautta, josta näytelmä kertoo.

AW: Esityksen loppu oli hurmaava epilogi, jota olisi katsonut pidempäänkin. Siitä välittyi nuorten esittäjien rakkaus työhön. He kertovat myös käsiohjelman ja teatterin verkkosivujen pienissä henkilökuvissa puolitoista vuotta kestäneen harjoittelujakson eli Billy-koulun aikana teatteria kohtaan heränneestä intohimosta. Billyn ja hänen Michael-ystävänsä esittäjinä vuorottelee kolme näyttelijää, balettityttö Debbien kaksi.

Käsiohjelmien toimittajille annan kyllä erityiskiitokset, enkä vain tälle. Taustoituksineen, henkilöhaastatteluineen ja kuvineen ne ovat mahtavia dokumentteja esityksistä, jotka muuten katoavat muistojen joukkoon. Tallennan aina käsiohjelmat, ne ovat aarteitani – ensimmäinen on legendaarisen Nuorallatanssijan kuoleman eli Pete Q:n käsiohjelma vuodelta 1978. Taidat myös säästää näitä? Kirjoitetaanko joskus käsiohjelmista oma postaus?

Billy Elliot Tampereen Työväen Teatterissa. Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall, sävellys Elton John. Ohjaus Samuel Harjanne. Kapellimestarit Joonas Mikkilä/Tony Sikström. Koreografi Jari Saarelainen. Lavastus Jyrki Seppä. Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava. Valosuunnittelu Juha Haapasalo, äänisuunnittelu Kalle Nytorp. Rooleissa mm. Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä, Nuutti Kerppilä/Ilmari Kujansuu/Juho Mönkkönen, Jyrki Mänttäri, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Petra Karjalainen, Mesihelmi Mänttäri/Leila Ristimäki sekä lukuisa joukko muita näyttelijöitä, lapsia ja aikuisia. Ensi-ilta oli Suurella näyttämöllä 18.10.2018.