Tampereen Teatterin Notre Damen Kellonsoittaja

Tampereen Teatterin ja ohjaaja Georg Malviuksen suurtyössä kellot soivat, mutta kenelle? 

Victor Hugon romaaniin Pariisin Notre Dame perustuva musikaali kertoo rumuudesta, rakkaudesta, hirviöistä ja ihmisistä. Quasimodo (Petrus Kähkönen) on Notre Damen kellotornin asukas ja pariisilaisten elämää rytmittävien kellokonserttojen yksinäinen kapellimestari. Mutta hän on myös erakko: epämuodostunut, kyttyräselkäinen ja puhevikainen mies, jonka epävarmuutta ja pelkoja vastentahtoinen ottoisä, tai “isäntä”, arkkidiakoni Claude Frollo ruokkii, anteliaammin kuin itse Quasimodoa. Mutta kun utelias Quasimodo uhmaa Frolloa ja lähtee ulos katsomaan kiertelevien romanien ilonpitoa, hän kohtaakin uusia, hämmentäviä tunteita kun voimakastahtoinen ja oikeudentuntoinen puoliromani Esmeralda (Josefin Silén) nousee torin lavalle tanssimaan. Esmeraldan esitys ei kuitenkaan lumoa vain Quasimodoa: Kaupunginkaartin tuore kapteeni, sodan traumatisoima mutta kevytmielinen Phoebus iskee myös silmänsä kaupungin tulokkaaseen ja, syvällä varjoissa, itse Claude Frollo ristii itsensä, häveten omaa kiihkoaan.

Kaksi Kriitikkoa kuunteli Notre Damen kellojen dramaattista kuminaa Tampereen Teatterissa 20.9.2019.

KUVA: HEIKKI JÄRVINEN/TAMPEREEN TEATTERI

AR: Tällä kertaa lähtökohtamme musikaaliin olivat selvästi erilaiset: lähinnä koska minä olen nähnyt tämän uuden sovituksen pohjana toimivan Disney-elokuvan ja sinä et! Minulla oli siis selvät ennakko-odotukset: lempilaulut joiden tulkintojen täytyi osua kohdalleen, hahmot ja teemat joiden raakuutta ja epätäydellisyyttä ei saanut silotella.... Mutta millaista oli katsoa Notre Damen Kellonsoittaja näistä odotuksista vapaana? 

AW: Disney-elokuvaa en ole tosiaan ole nähnyt, mutta tarina on toki tuttu. Mietinkin mistä, sillä Hugon Pariisin Notre-Dame -alkuteosta en ole lukenut. Todennäköisesti olen nähnyt vuoden 1939 mustavalkoisen elokuvan joskus televisiosta, sillä sen kuvat ovat tutun oloisia. Ehkä olen katsonut sen vanhempieni kanssa, ja arvaan, että isäni on siinä tilanteessa innostunut syventämään tarinan historiallista pohjaa sekä elämänviisautta. Toinen mahdollisuus on Kuvitettuja klassikkoja -sarjakuvalehti. Ne olivat 1960-luvun lasten pikakelaus klassikkotarinoihin – niistä muistan esimerkiksi vaikuttavan Monte Criston kreivin.

Minulle Quasimodo on ollut aina läheinen hahmo erilaisuutensa ja yhteisön pilkan, mutta myös rakkauden kaipuunsa vuoksi. Jokin samastuminen on tapahtunut varmaan saman tien häneen tutustuttuani, kun olen 7-vuotiaana kokemani auto-onnettomuuden jäljiltä kasvoiltani hitusen epäsymmetrinen. Kiinnostavaa on juuri, että olen samastunut epämuodostuneeseen mieheen eli Quasimodoon, en tummaan naiseen, Esmeraldaan. Ehkä odotinkin Quasimodoa enemmän kuin Esmeraldaa, vaikka nyt rakastuin myös häneen. Josefin Silénin upea roolityö teki hänestä tämän ajan naisen. 

Mutta esitys! Sen energia imaisi taikapiiriinsä heti alusta. Jo visuaalinen kokemus oli huikean nautittava. Tarina oli klassinen, mutta samalla ohjaaja Georg Malvius työryhmineen oli saanut siihen teemojen kautta tuoreutta ja ajankohtaisuutta.

Mikä teemoista nousi sinusta vahvimmaksi?

AR: Juurikin toiseus. Sekä Quasimodon saama kohtelu että romanien kohtaama rasistinen syrjintä ovat, surullista kyllä, suoraa kommentaaria nykypäivään. Quasimodon laulama Joukkoon on sydäntäsärkevä kertomus toiveesta kuulua muiden, “normaalien” ihmisten maailmaan, heijastaen vammaisten ja muuten poikkeavien ihmisten käymää taistelua oikeuksistaan olla osa yhteiskuntaa. Musikaali kommentoi Frollon halveksuvan holhouksen kautta paljon myös niitä tapoja, joilla vammaisten elämää ja seksuaalisuutta kontrolloidaan.

Olin myös synkästi iloinen ja vaikuttunut siitä, kuinka työryhmä on tuonut romaneja käsittelevään dialogiin monia nykypäivän pakolaiskeskustelusta tuttuja termejä ja lausahduksia. 1400-luvun loppuun sijoittuva teos kytkeytyy saumattomasti tähän ja muistuttaa, ettei yhteiskunnallinen inhimillisyys tunnu edistyneen puolessa vuosituhannessa mihinkään. 

AW: Näistä asioista on puhuttu mediassa ja somessa taas viimeiset vuodet, mutta vain taide voi tuoda kokemuksen esiin siten, että vastaanottajan empatia herää. Puheet kun jäävät puheiksi ja herättävät usein vain vastakkainasettelua, joka kärjistää osapuolten kantoja entisestään. Sen sijaan tarvittaisiin ymmärrystä, ja ehkä uutta vallankumousta.  

Quasimodon muodonmuutos lavalla on koskettava. Petrus Kähkönen on uskottavasti rujo, ja samalla hänestä huokuvat herkkyys ja haavoittuvuus. Hän osaa myös vaihtaa taitavasti vammaisuuden rekisteriä: katsoja tajuaa pian, että yksin, rakkaiden kellojensa parissa rauhassa ollessaan hän on oma itsensä. Hänen vammaisuuttaan tuskin huomaa. Kun hän joutuu väkijoukkoon, jännittäminen ja epävarmuus vievät häneltä puhekyvyn, hän ontuu ja kompuroi. Kun hän tulee hyväksytyksi Esmeraldan lähellä, hänestä kasvaa voimakas selviytyjä. Hyväksytyksi tulemisella on ihmeellinen voima.

Hengähdit lavastuksen nähdessäsi. Mikä siinä sinua kosketti?

AR: Skaala! Varsinkin Quasimodon kellotorni on uskomaton lavastustekniikan taidonnäyte suurine liikkuvine kelloineen ja korkeine rakenteineen. Vielä vaikuttavampaa on, että lavasteiden koko ulottuvuutta käytetään hyväksi. Kähkösen kiipeily korkeuksissa rakentaa vahvasti Quasimodon hahmon fyysisyyttä, kömpelön kävelyn taakse kätkeytyvää voimaa ja akrobaattisia kykyjä. 

Ja kaiken goottilaisen ja dramaattisen ystävänä olisin tietysti himoinnut kiivetä katsomosta lavalle seikkailemaan aina kun tarina vei itse kirkkoon. Katedraalin korkeat ovet, satahaaraiset kyntteliköt ja lasimaalatut ikkunat kutsuivat minua luokseen, mutta toisaalta minulla ei ollut tarvetta nousta paikaltani, koska koko teatteri oli Notre Dame! Kuorolaulajien sijoittaminen yleisön reunoille häivytti lavan ja katsomon välisen rajan ja teki katsojista jumalanpalveluksen hartaita kävijöitä latinankielisen laulun kaikuessa salissa.

Muutenkin lavastus ja valaistus olivat ihastuttavia. Niiden tunnelma oli sopivasti yhtenäinen ja sopi tekstin synkkyyteen, mutta eri tapahtumapaikoista oli silti tehty omanlaisiaan ja hyvin tunnistettavia.

AW: Kyllä! Värit hehkuivat syvinä ja elämänvoimaisina myös puvuissa. Olimme permannon toisella rivillä, ja vaikka jotkut joukkokohtaukset olisivat toimineet ylempää katsomosta paremmin, kerrankin pääsin näkemään pukujen yksityiskohdat aivan läheltä. Pukusuunnittelija Ellen Cairns oli löytänyt hienoja ratkaisuja esimerkiksi gargoilien pukuihin. Aivan mielettömiä tyyppejä! Ja heidän sanailunsa Quasimodon kanssa toi mukaan lempeää huumoria, vaikka tilanne on myös surullinen: lähimmät ystäväsi ovat kivipatsaita.

Eniten ihastuin silti romaniseurueen asuihin, jotka antoivat upean rytmin vaikkapa tanssikohtauksille. Hulmuavat helmat ja puvut, joissa oli kirjailuja, olivat upeita, kauniisti kansanomaisia ilman liikaa folkkia, enemmänkin niissä oli rennosti historiallisten pukujen kaikuja. Esmeraldan puvun leikkaus oli tosi upea, ja koko puku kuin itsellisen linnanneidon ja räväkän mustalaistytön asun synteesi. Kun Esmeralda joutui Frollon häkkiin, värit katosivat.

AR: Juuri tanssikohtaukset ja muut musikaalinumerot kuljettivat tarinaa hienosti eteenpäin: Sellaiset laulut kuin musikaalin edetessä toistuva ja merkitykseltään muuttuva Turvapaikka, Quasimodon ja Esmeraldan yhteinen Huipulla ja samaan sävelmään kirjoitetut kahdenlaista tunteen paloa kuvaavat Taivaan Valo ja synkeä Hornantulta sekä kertovat että kehittävät hahmojen tunteita eteenpäin näyttelijöiden vahvojen tulkintojen kautta. Näyttelijöiden kykyyn kantaa kerrontaa olisi kuitenkin kaivannut luottoa myös silloin, kun dialogi tai laulu ei tuo hahmojen tunteita suoraan julki: Risto Korhosen voimakas eläytyminen tarinan kertojana on korvaamaton osa Kellonsoittajan tunnelmaa, mutta pariin kertaan hänet laitetaan selittämään auki sellaisia sisäisiä kamppailuja, jotka olisi voinut jättää näyttelijöiden esitettäväksi. 

Muuten upeassa näytelmässä on myös toinen ratkaisu josta en pidä: synkän ja raa’an lauluesityksen jälkeen vaihdetaan lavalle täyttä farssia. Sinänsä tarinan kannalta tarpeettoman kohtauksen väsyneen huumorin tarkoituksena on ilmeisesti antaa yleisölle hengähdys ennen sitten alkavaa traagista hulluutta. Se on kuitenkin tyyliltään irrallinen eikä sovi näytelmän henkeen ja maailmaan. Yleisön vapauttaminen piinasta keinotekoisesti oli myös tarpeetonta, koska se tehtiin juuri ennen väliaikaa, jolloin katsojat pääsevät joka tapauksessa hetkeksi pois lavan todellisuudesta.

Häiritsikö sinua esityksessä jokin?

AW: Ei, leijuin esityksen maailmassa ihan täysin. Farssikohtaus toki pomppasi ulos tunnelmasta, mutta ehkä olin niin lumoutunut onnistuneesta kokonaisuudesta, ehjistä ja kiinnostavista roolihahmoista sekä kerronnan jännitteestä, ettei se jäänyt minua vaivaamaan. Mutta huomiosi on tärkeä, hyvä että sanoit siitä.

Muuten teos oli hieno kokonaisuus, täydellinen elämys, joka sai vilpittömästi itkemään lopussa. Samalla oli täysi olo, helpottunut ja esteettisesti ravittu. Aidosti täydet tähdet antaisin, jos antaisimme tähtiä. Ehkä tähtiä kirkkaampi pisteytys on silti se, että haluaisin nähdä Tampereen Notre Damen kellonsoittajan uudestaan, ehkä sitten parvekkeelta.

Lähtisitkö sinä vielä toisen kerran?

AR: Ehdottomasti lähtisin! Notre Damen Kellonsoittaja oli todella upea spektaakkeli ja hienoa teatteria. Sen lavalla tapahtuu kerralla niin paljon, ettei yhdellä katsomiskerralla yksinkertaisesti voi kokea kaikkea. Niin kuin sanot, esitys voisi olla monella tavalla toinen parvelta nähtynä. Käsikirjoituksessa on monia laajoja teemoja ja niiden lomaan on kirjoitettu paljon yhteiskunnallista kommentaaria johon olisi helpompaa tarttua toisella katsomiskerralla, kun uudet tapahtumat ja puitteiden huikeus eivät veisi enää kaikkea huomiota.

KUVA: HEIKKI JÄRVINEN/TAMPEREEN TEATTERI